Moi!
Täytyyhän sitä erittäytyä.
Mä olen se…
… jota kiusattiin ala-asteella ja haukuttiin läskiksi ja se jolle jäi tästä pysyvästi vääristynyt omakuva ja surkea itsetunto. Silloin kun painoa oli 55 kg peilistä näkyi läski teini. Nyt melkein 30kg isompana ihan naurattaa, että miten se peilikuva vääristyy ihmisen päässä.
… joka olen aloittanut miljoona kertaa laihduttamisen ja se joka aina heittää kirveen kaivoon, kun tulee ensimmäinen vastoinkäyminen.
… joka ei koskaan voi laittaa mitään vaatteita päällensä niin, että olisi tyytyväinen peilikuvaansa.
… joka valittaa ja marmattaa läheisilleen läskeistään ja kalastelee kehuja, joilla saisi pönkitettyä omaa oloaan siitä ettei ole vielä ihan toivoton tapaus.
… jolle sanotaan aina kuinka ihana tyyppi mä olen, että ei ne läskit haittaa, kun on niin ihana ja positiivinen.
… joka makaa sohvalla ja katsoo tv:stä laihdutusohjelmia, syö suklaata samalla ja päättää, että ens maanantaina mäkin aloitan!
… joka ahmii autossa suklaata, niitähän ei lasketa, kun kukaan muu ei näe.
… joka kävelee jääkapille, kun alkaa harmittaa ja syö olonsa ”paremmaksi”.
… joka tuntee itsensä aina joukon paksukaiseksi ja kuuntelee ihmeissään, kun kaverit puhuu treenaamisesta.
… joka oikeasti uskoo siihen, että oma elämä ja elämä mun kanssa helpottuisi, jos pääsisin eroon tästä valtavasta läskimäärästä.
Ja olenhan mä paljon muutakin. Olen siis kahden lapsen (2v ja 4v) töissäkäyvä äiti.
Ja nyt mä alan olla ihmeissäni, kun paino vaan nousee ja nousee. Mulla diagnosoitiin kilpirauhasen vajaatoiminta hetki sitten ja kuvittelin, että nyt elämä järjestyy ja paino tippuu kuin itsestään, kun saadaan tyroksiinit kohdilleen. Kappas. Mielialaan se kyllä jeesas, mutta paino vaan nousee. Ruoka ja herkut maistuu.
Ja nyt vaaka alkaa näyttää sellasta lukua, että ajattelen, että NYT tässä on mun STOPpi.
Haluaisin palkata PT:n ja vaikka mitä apuja. Mutta epäilen, että kuvittelen, että joku muu voi tehdä tän kaiken mun puolesta. Mutta munhan se duuni ja muutos on kuitenkin tehtävä. On kyse musta.
No nyt mä yritän. Ajattelin avata tän blogin ja purkaa tänne tuntojani. Anonyymisti. Voi olla, että ”avaan” tän sitten tutuillekkin, jos saan jotain muutosta aikaseksi. Tosin on vähän sellainen kutina, että viikon päästä tää on jo historiaa ja mä mätän herkkuja napaani ja vakuutan ittelleni, että kyllä mä vielä joku päivä onnistun ja ostan vähän reilumman kokoisia kesävaatteita… Toivottavasti ei.
Siis jospa tänne joku eksyy lueskelemaan, niin kommentoikaa ja osallistukaa mun projektiin!
Laitan kohta tänne tämän päivän tilannetta ja yritän lisäillä kuviakin.
t. Eevis